keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Mikä ihmeen "ideologinen työtön"?

Viime viikonloppuna Iltalehti, muun median avustuksella, nosti esiin 39-vuotiaan Ossi Nymanin. Nyman kertoi alkuperäisessä jutussaan, kuinka on koko aikuisikänsä käytännössä elänyt yhteiskunnan erilaisten tukimuotojen varassa, ja yrittää kieltäytyä erilaisista töistä parhaansa mukaan.

Media ja yleinen kansalainen paheksunta toki otti asiasta nokkiinsa. Esimerkiksi toinen iltapäivälehti järjesti maanantaina katugallupin, jossa suurin osa  ihmisistä vastusti yhteiskunnan rahoilla periaatteesta elävää Ossia, joka vain hyötyy muiden tekemästä työstä.Samaan aikaan muukin media on lyönyt argumentteja joka suunnasta, kuinka "ideologinen työttömyys" on haitallista yhteiskunnalle.

Joukkolynkkauksen mielialassa kuitenkin se tärkein on unohtunut, jota Nyman itse alunperin yritti haastattelussaan tuoda esiin. Miksi työttömän täytyy ottaa vastaan mitä vain työtä, palkalla tai ilman, tai on automaattisesti yhteikunnan elätti ja alhaisinta saastaa. Nyman itse ei lepäile päiviä pelkästään laakereillaan vaan kirjoittaa aktiivisesti, ja haaveilee kirjailijan urasta.

Lähes minuutilleen samaan aikaan Taloussanomat nosti esiin toisen TE-keskuksen asiakkaan. Samaan tapaan kuin Nyman, pelkällä etunimellään esiintyvä 62-vuotias Arto kertoo närkästyksensä siitä, kuinka TE-keskus yrittää patistaa häntä kuntouttavaan työtoimintaan kärrypojaksi. Sosiaalinen media ei nostanut asiasta lokamyrskyä, eikä mediakaan asialla ole revitellyt samaan tapaan kuin Nymanin tapauksessa. Ai miksi? Koska Arto on entinen yritysjohtaja, ja tienannut urallaan jopa 180 000 euroa vuodessa ja TE-keskus maksaa hänelle jutun mukaan 3 500 euron suuruista työttömyyspäivärahaa.
Selvästikkin siis Suomessa työtön saa kieltäytyä työstä siinä tapauksessa, että on ollut työuransa aikana riittävän korkeassa asemassa.

Keskustelusta täysin sivuraiteille on jäänyt taas kysymys siitä, onko kaikki työ ja sen tekeminen oikeasti mielekästä ja "hyödyllistä" yhteiskunnan kannalta? Tulevaisuudessa yhä enemmän ja enemmän perinteisiä tuntemiamme työaloja automatisoituu, ja töitä on yhä vain vähemmän ja niiden hakijoita suhteessa enemmän.Pitäisikö kaikki työttömät työllistää puhelinmyyjiksi tai vaikka konsulteiksi?

Onko se muka oikeasti työttömän tai yhteiskunnan vika, jos työstä maksettava palkka on niin heikkoa, ettei sen vastaanottaminen edes kannata? Mikäli minä olen markkinatalouden lainalaisuuksia oikein käsittänyt, on kilpailukykyisen palkan maksaminen työnantajan tehtävä, eikä kenenkään tarvitsisi ottaa mitä vain töitä vastaan.

Tai näin sen pitäisi mennä. Nykyään Suomessa kuitenkin jopa lainsäädäntö mahdollistaa orjuuden... korjaan, kuntouttavan työtoiminnan harjoittamisen. Kaunis ajatus mallissa on, että se työttömät työllistyisivät lopulta harjoittelupaikkaansa. Yhtään onnistunutta tapausta ei tämän suhteen ole oman tuttavapiirini kautta vielä tullut vastaan. Ja miksi tulisi. Miksi ottaa palkallista työntekijää töihin, jonka sosiaaliturvamaksuja pitää maksaa, kun samaan aikaan valtio tarjoaa ilmaista työvoimaa kannustavalla palkkatuella.

Kyllä, meidän yhteiskunnassamme on ongelma. Ongelma eivät kuitenkaan ole työttömät vaan työnantajat, jota eivät työllistä ihmisiä, ja yhteiskunta, joka verovaroillaan tukee tätä toimintaa.




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Voihan kuntavaalit!

Kuntavaalit käytiin ja tulokset ovat selvillä. Ensimmäisenä jälleen kiitokset kaikille 22 minua äänestäneelle Oulussa. Tulokseen olen henkilökohtaisesti suhteellisen tyytyväinen, huomaten, että näin etänä kampanjoidessa en ehtinyt käytännössä vaalikoneita enempää panostani vaaleille laittaa.

Maanlaajuisesti jälleen kerran Kokoomus nousi suurimmaksi puolueeksi. Fraasit itsensä jalkaan ampumisesta ovat jo niin kuluneet, että jätän ne nyt suosiolla taakse. Odotetusti myös Perussuomalaisten jytkukupla puhkesi, ja puolue menetti eduskuntavaaleihin verrattuna lähes puolet kannatuksestaan tippuen viidenneksi suurimmaksi puolueeksi. Vihreät nousivat vaihtoehdoksi ja nostivat kannatustaan ja etenivät monissa suurissa kaupungeissa valtuustopaikojen lukumäärässä. Myös SDP ja Vasemmistoliitto nostivat kannatustaan, SDP:n noustessa Kokoomuksen taakse toiseksi suurimmaksi puolueeksi.

SKP:lle vaalit olivat pettymys. Valtakunnallinen paikkamäärä tippui 9 valtuutetusta vain kahteen. Erityisesti Helsingissä Yrjö Hakasen ja Jyväskylässä Riitta Tynjän tippuminen valtuustosta on harmillista. Kaksi kaupunginvaltuutettua jotka ovat olleet kriittinen ääni oman kaupunkinsa valtuustoissa. Nokialla paikkamäärä tippui kolmesta yhteen. Uusi valtuutettu SKP:lle tuli Hangosta jossa Marko Niemi meni läpi valtuustoon.

En nyt kuitenkaan heittäisi kirvestä kaivoon ja tuijottaisi pelkkiä tuloksia. Useilla paikkakunnilla SKP nosti kannatustaan, vaikka ei valtuustopaikkaa saanutkaan, ja useilla paikkakunnilla nuoret ehdokkaat saivat ensikasteensa kuntavaaleissa.

Valtakunnallisesti huomattavaa vaalituloksessa on myös se, että erilaiset listat veivät 2 prosenttia äänistä. Enemmän kuin siis pienpuolueiden lähes koko yhteenlaskettu äänimäärä. Tämä kertoo omaa kieltään siitä, kuinka ihmiset etsivät vaihtoehtoja perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolelta. Lisäksi eduskuntavaaleihin verrattuna, joissa äänestysprosentti oli 70 tippui prosentti kuntavaaleissa jälleen alle 60 prosentin. Tässä on pienpuolueille, myös SKP:lle peiliinkatsomisen paikka. Miksi pienpuolueita ei nähdä vaihtoehtona, ja ihmiset joko jättävät äänestämättä tai äänestävät yhteislistoja.

Oulu näytti taas valitettavasti näissä vaaleissa, miten sinne on pesiytynyt rasismi ja muukalaisvastaisuus muita suuria kaupunkeja enemmän. Rasistisista kirjoituksistaan tuomion saanut Perussuomalaisten nuorten entinen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen nousi valtuustoon oman listansa suurimmalla äänimäärällä. Lisäksi ympäri Suomen tunnettut julkirasistit Junes Lokka ja Tiina Wiik saivat reilusti yli tuhat ääntä, Lokan nousten valtuustoon ja Wiikin varavaltuutetuksi. Mielenkiinnolla odotan, mitä erityisesti Lokka saa valtuustosssa aikaan. Hänen kanssa muutamassa vaalipaneelissa olleena olen huomannut, että hän liittää kaikkiin asioihin maahanmuuton ja sen tuomat ongelmat, oli kyse sitten kunnan budjetista tai nuorisotyöttömyydestä. Maahanmuutto on kuitenkin hyvin pieni ala kaupungin toimia ja tulee kaukana perässä sotepalvelujen jälkeen. Saa nähdä, mille kannalla Lokka näissä kysymyksissä kallistuu.


Vaalit olivat siis osittain pieni voitto, mutta useissa tapauksissa mahalasku. Onneksi politiikkaa on ja siihen voi vaikuttaa myös valtuuston ja eduskunnan ulkopuolella. Yhteiskunnan nykytilanteessa erilaiset kampanjat ja mielenosoitukset eivät varmastikkaan tule vähenemään. Itse jatkan jatkossakin toimintaani paremman tulevaisuuden puolesta, jossa raha ei määrää asioista ja jossa ihmiset hyväksyvät toisensa omina itseinään.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Sote-uudistus pähkinänkuoressa

Yksi kuumimmista kuntavaalien keskustelunaiheista on ollut mahdollinen sote-uudistus. Uudistuksen tarkoituksena olisi siis kehittää sosiaali ja terveuspalveluita niin, että kunnat muodostavat yhteisiä sote-alueita joiden kautta palveluiden tuotantoa ohjaillaan.

Sotea valmistellaan jo toista kautta eduskunnassa. Viime kaudella Stubbin hallituksen esitys kaatui perustuslakivaliokuntaan, joka totesi päätöksen eriarvoistavan ihmisiä. Viime kuukausina suurimpana kritisoinnin kohteena on ollut soteen liittyvä valinnanvapauspykälä.

Mahdollisesti voimaan tulevassa uudistuksessa valinnanvapaus tarkoittaisi sitä, että asiakas voisi jatkossa valita, haluaako julkista vai yksityistä terveydenhuoltoa ja yksitysellekkin mennessä valtio maksaa tietyn korvauksen siellä saadusta hoidosta.

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että valtion ja kuntien verorahoja menisi jatkossa myös yksityiselle puolelle. Samaan aikaan palvelujen suhteen ihmisistä tulisi kahden kerroksen väkeä: niitä joilla on varaa maksaa omista laadukkaista yksityisen puolen terveyspalveluistaan ja niitä, jotka joutuvat asioimaan rahatilanteensa takia edelleen julkisella puolella. Nykyäänkin tämä toki toteutuu jossain määrin, mutta yksityinen puoli ei saa valtion rahoitusta, niinkuin se tämän esityksen voimaan tullessa saisi.

Kuitenkin soteen liittyvä, vielä paljon laajempi ongelma, josta julkisuudessa ei käydä oikeastaan keskustelua, on mahdollinen maakuntahallinto. Maakuntahallinto hoitaisi tulevaisuudessa sosiaali- ja terveyspuolen palveluiden järjestämisen kyseisellä alueella. Tätä perustellaan tehokkuudella, jota yhtenäiset terveyspalvelut saisivat aikaan kun rahoituksen pohja olisi laajempi.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli. Sote-palvelut vievät nykyisellään kuntien budjetista noin puolet. Uudistuksen tullessa voimaan puolet kuntien budjetista siirrettäisiin maakuntahallinnolle. Tämä veisi päätöksenteon yhä kauemmas kuntalaisista ja näin ollen kaventaisi demokraattista päätöksentekoa. Maakuntahallinnoissa myös suuret kaupungit ja sen asukkaat olisivat paremmassa asemassa suuremman osuutensa ansiosta. Todennäköisesti palvelut keskittyvät siis yhä enemmän suuriin keskuksiin, eikä valinnanvapaus varmastikkaan harvaan asutuilla reuna-alueilla tulisi toimimaan.

Sotea ollaan markkinoitu byrokratian ja hallintohimmeleiden purkamisella. Kuitenkin tarkoitus on luoda yksi uusi päätöksentekotaso kuntien ja valtion välille. Jo luonnoksen tasolla uudistus näyttää vain entisestään kaventavan palveluja ja tekee terveyspalveluista suurten yritysten pelikentän, jotka lypsäisivät rahaa valtiolta. Tämä on täysin päinvastainen kehitys mihin minä kommunistina haluan sitotutua. Tulevaisuudessakin kuntien täytyy taata laadukkaat julkiset palvelut, ja päätöksentekoa ei pidä siirtää korkeammalla tasolle, päinvastoin suosia yhä enemmän lähidemokratiaa ja kuntalaisten osallistamista yhteisten asioiden hoitamiseen.


 Ei sotelle, kyllä laadukkaille lähipalveluille ja demokratialle!  

maanantai 23. tammikuuta 2017

Mikä on yhteinen Suomemme?


Suomi viettää tänä vuonna 100-vuotis juhlavuottaan. Vuosi on täynnä erilaisia juhlallisuuksia, puheita ja tapahtumia, joissa muistellaan historiaa, pohditaan mitä on suomalaisuus ja ennen kaikkea juhlitaan itsenäisyytemme pitkää ikää.

Mutta mikä on se Suomi, se yhteinen Suomemme, jossa elämme ja jonka eteen näemme vaivaa?

Suomen valtion politiikka on mennyt viime vuosina kovaa vauhtia päin metsää. On leikkauksia ja kikyä. Ajatus siitä, että näillä toimenpiteillä yhteinen Suomemme lähtee nousuun.

SOS-hallituksen ajatus yhteiskunnasta tuntuu lähtevän siitä, että meillä jokaisella on velvollisuus olla yhteiskunnan kannalta ”tuottavia”. Täytyy kouluttautua tavoiteajassa, saada työ jolla elättää itsensä, maksaa veronsa ja laskunsa ajallaan. Tällä tavalla yhteiskunta pyörii.

Samaan aikaan varallisuuserot rikkaimman ja köyhimmän yhteiskuntaluokan välillä syvenevät. Köyhiltä leikataan tukia, opiskelijat laitetaan elämään entistä enemmän lainan varassa. Samalla kuitenkin on varaa olla nostamatta yhteisöveroa tai pääomaveroa ja autoveroakin on varaa laskea, että uuden auton saisi halvemmalla. Auton käytöstä toki rangaistaan tasapuoleisesti polttoaineverotuksen ja käyttöveron korotuksilla.

Meillä kaikilla on siis velvollisuus Suomesta, velvollisuus pitää sen pyörät pyörimässä. Mutta miksi yhteiskunnallamme ei ole velvollisuutta pitää huolta minusta, muista opiskelijoista ja tuilla elävistä. Miksi vain tavallisella veronmaksajalla on vastuu. Miksei poliitikoilla ja päättäjillä? Miksi Suomi ei enää halua ottaa vastuuta vähäosaisistaan?

Tuntuu, että yhteen hiileen puhaltamisesta puhutaan vain hienoissa juhlapuheissa tai silloin kun perustellaan, miksi niillä joilla vähiten on, täytyy leikata hieman lisää.

Hyvinvoinnista ja yhteisöllisyyden ihanteista on helppoa puhua, niitä on helppoa arvostaa yli aate ja puoluerajojen. Käytännön toimet ja poliittiset päätökset ovat kuitenkin se, jolla arvostusta mitataan. Se ei ole viime vuosina osoittanut, että yhteiskunnan heikko-osaisista pidettäisiin aidosti huolta.

Miksi minun täytyisi olla ylpeä ja kiitollinen Suomesta joka ei tee minun puolestani mitään, jolle minä olen vain kuluerä niin kauan kuin olen veronmaksaja? On vaikeaa tuntea ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä nykypäivänä.

Mikä on se meidän yhteinen Suomemme? Se on historiassa, ja puheissa, ihanteissa vapaudesta ja demokratiassa. Minulle hyvinvoinnin ja vapauden arvot ovat kuitenkin juhlapuheita konkreettisempia asioita. Niitä minä en Suomessa enää näe.

Teksti julkaistu alunperin 9.1.2017 SKP:n kommunistiblogissa

maanantai 5. syyskuuta 2016

Opiskelijaelämäkö juhlaa?

Lähes aina, kun jokin uutismedia tekee jutun opintotuesta ja sen riittävyydestä, tulee paikalle vähintään muutama ihminen, joiden mielestä pitäisi tyytyä siihen mitä saa, eikä valittaa, ja kuulemma ennen olivat tuetkin paljon pienemmät ja opiskelijoilla vaikeampaa. Joidenkin mielestä on luksusta vain "lorvia" valtion tukien varassa ja opiskella.

Tehdäämpä pieni ajatteluleikki. Mieti tulevaa kuukautta elämääsi eteenpäin. Nyt tehdään niin, että normi palkkasi sijaan tilillesi kilahtaa 473 euroa Kelan antamaa tukea.

Ja leikki lähtee. Ensimmäisenä varmasti asut jossain asunnossa? Helpotetaan peliä hieman, ja sovitaan, että asut pääkaupunkiseudun ulkopuolella halvassa opiskelijayksiössä. Rahaa tililtä meni siis heti tuen jälkeisenä päivänä 360 euroa. Tässä vaiheessa peliä sinulla on jäljellä siis loppukuuksi 110 e.

Sen jälkeen budjetoidaan asioita kuukaudelle. Tässä tapauksessa annan taas hieman helpotusta. Saat syödä päivittäin lounaan opiskelijahinnalla. Oulussa tämä onnistuu jopa alle eurolla päivässä, mutta sovitaan, että päivittäiseen ruokailuun sinulta kuluu kaksi euroa. Tämä summa on muuten siis pienempi kuin suurimmalla osalla yliopisto-opiskelijoita ympäri Suomea. Eli lounaisiin sinulla kuluu kuukaudessa noin 40 euroa.

Tässä vaiheessa sinulla on siis loppu kuuksi budjetoitavaa varaa 70 euroa. Kuulostaa aika mukavalta, mutta täytyyhän sitä viikonloppuisinkin syödä. Tässä pelissä pärjää paremmin kun suostut syömään viikonloppuisin halpaa kuivaruokaa, ja hyödyntämään halpatuotteita, joita saa kaupan alahyllyltä.Sovitaan, että viikonlopun ruoat teet 20 eurolla kuukaudessa. Mutta sitten on vielä aamupala päivittäin, ja ei opiskelijakaan pelkällä lounaalla koko päivää elä. Budjetoidaan siis leipään, leivän päällisiin ja muihin välipalatarvikkeisiin 10 e viikossa, eli 40 euroa kuussa.

Tässä vaiheessa osasitkin jo varmaan laskea, että parhaallakin laskukaavalla sinulla on rahaa jäljellä muuhun elämiseen 10 euroa viikossa. Paitsi, että ei ollutkaan. Täytyyhän se kämpän sähkölasku ja nettiliittymäkin maksaa. Sähkön maksaa yksiössä tuolla hinnalla, mutta puhelinlaskuun se ei enää riittänytkään. No, jos sitä sitten jättää muutaman leipäpussin ostamatta?

Ja nyt takaisin todellisuuteen. Tämä peli on meille opiskelijoille jokapäiväistä elämää. Kikkailua sen suhteen, miten rahaa käyttää mahdollisimman vähän.

Viisi vuotta opintotuella eläneenä voin kertoa, että kyllä 470 eurolla kikkailee kuun läpi kun osaa. Kuitenkin joskus asiat eivät mene suunnitellusti. Pyörästä voi hajota rengas ja uuden hankkimiseen menee 15 euroa. Tai sitten kesken flunssakauden pitäisi ostaa apteekista särkylääkettä, eli 10-20 euron potti riippuen siitä, ajattelitko selvitä pelkällä buranalla vai halusitko jotain yskänlääkettäkin.

Niin ja sitten kai joskus pitäisi ostaa koulutarvikkeita, kirjoja, uusia vaatteita?  Ja joskus ehkä huvittaisi pyörähtää kotipaikkakunnalla tai vaikka istua iltaa kavereiden kanssa?

No mutta onneksi tässä pelissä on mukava takaportti eli valtion takaama opintolaina. Hyvällä lykyllä toki saatat käydä osa-aikatöissä mutta se on nykyään jo aika saavutus.

Valtion takaama laina ei  tietenkään tarkoita sitä, ettetkö sinä lainaa joutuisi maksamaan. Jos Kela joutuu maksamaan lainasi, perii se sen sinulta pois 28 prosentin korolla, tarvittaessa vaikka ulosoton kautta.

Toki maksuajat ovat pitkiä ja korot alhaisia. Valitettavasti, kun vertaa 70- ja 80-luvulla ihmisiä, jotka opiskelivat pitkälti lainarahan varassa, oli Suomessa siihen aikaan lähes täystyöllisyys. Tällä hetkellä lainanotto opiskelijana tuntuu melkoiselta riskiltä ja sitä välttelee viimeiseen asti.

Tässä vaiheessa, käy edeltävä peli läpi, mieti oikeasti omalle kohdallesi, kuinka voisit elää tuolla rahamäärällä kuukauden. Sen jälkeen tule kertomaan minulle, mikä siivellä elävä, hyvään tottunut laiskamato minä olen.

torstai 18. elokuuta 2016

OAMK - Kun raha ratkaisee

Viime viikkoina julkisuudessa on jälleen vellonut keskustelu siitä, kuinka yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusta ollaan lähivuosina vähentämässä nykyisestä tasosta. Korkeakoulut ovat jo muutaman vuoden joutuneet kiristämään toimintaansa säästösyistä, osa on joutunut käymään läpi yt-neuvotteluja henkilöstön kanssa.

Oulun ammattikorkeakoulun hallitus päätti eilisessä kokouksessaan (17.8.), tulevia rahoitusneuvotteluja ajatellen, "kehittää koulutustarjontaansa". Hallitus toteaa tiedotteessan: 

"Kehittämistarpeen taustalla on korkeakoulujen rahoitusleikkaukset, joiden myötä perusrahoitus on pudonnut vuodesta 2012 noin 12,5 % tähän vuoteen verrattuna, ja tulee todennäköisesti pienemään edelleen vuoden 2016 tasosta vuoteen 2020 mennessä 14 %. Kokonaisuudessaan rahoitus pienenee kuluvan vuosikymmenen aikana noin neljänneksen." (Tiedote kokonaisuudessaan)

Tästä johtuen ammattikorkeakoulu vähentää erilaisista koulutuksista aloituspaikkoja ja tiivistävää toimintojaan. Ainoana tutkinto-ohjelmana OAMK ilmoittaa lakkauttavansa kirkkomuusikon (amk) koulutuksen. Hallitus perustelee päätöstään hakijapulalla.

Olen täydet kolme vuotta opiskellut kyseisessä koulussa musiikkipedagogin tutkintoa, ja samoissa tiloissa ja yhteisillä tunneilla ovat pyörineet myös kirkkomusiikinopiskelijat. Ymmärrettävästi tieto tuli itselleni ja varmasti monelle tutkinto-ohjelman opiskelijalle yllätyksenä.

Kirkkomusiikin lakkauttaminen tuntuu täysin järjettömältä vaihtoehdolta. Kun mietitään ammattikorkeakoulujen rahoitusperusteita, on yksi merkittävä tekijä muiden joukossa opiskelijoiden työllistyminen valmistumisensa jälkeen. Kirkkomusiikin opiskelijoiden työllistyminen on kuitenkin parhaita koko ammattikorkeakoulussa ja lähentelee varmasti 100 prosenttia.

Päätös vaikuttaa varmasti myös merkittävällä tavalla seurakuntien työhön lähivuosina Oulun alueella, Lapista puhumattakaan. Oulu on ollut vuosia pohjoisin kouluttaja kulttuurinalalla ja kirkkomuusikoita ei suomenkielellä kouluteta muualla kuin Sibelius-Akatemiassa, Helsingin- ja Kuopion osastoissa. Opiskelijat usein valmistumisensa jälkeen hakeutuvat töihin ensisijaisesti lähialueelle. Lapin seurakuntien kannalta ongelma tulee olemaan kuinka kanttoreita jatkossa saadaan töihin, kun suuret ikäluokat eläköityvät ja pohjoisimpana kouluttajana on Kuopio.

Varmasti oikea syy lakkauttamiseen, jota perusteissa ei kerrota, on kirkkomusiikin koulutusohjelman kalleus. Koska kirkkomuusikko on seurakunnassaan monipuolinen musiikin ammattilainen, kuuluu
opiskeluun kolme eri instrumenttia sekä kuoronjohto, joiden lisäksi on yhteisiä teoria-aineita. Totta on, että tilastoja katsoessa kirkkomuusikot ovat muiden musiikinopiskelijoiden kanssa suurimpia kulueriä, kun lasketaan koulutuksen hintaa suhteessa aloituspaikkamäärään.

OAMK ja sen hallitus lähtee jälleen kerran päätöksenteossaan liikkeelle rahoitus ensin, koulutus sitten periaatteella. Totta toki on, että valtiontasolla leikkauksia on tiedossa. Kirkkomusiikin lakkauttaminen on kuitenkin, rahoituksenkin kannalta, huono vaihtoehto. "Ei lypsävää lehmää kannata teurastaa", sanoo sananlaskukin. 

Tämä päätös on kaikkea muuta kuin OAMK:n johdon puheissaan alleviivaamaa alueellista vastuuta. Valitettavasti jälleen säästöt menevät edelle, ja kärsijöinä ovat opiskelijat ja työnantajat. Tätä kai se yhtiöttäminen tiesi.

maanantai 8. elokuuta 2016

Rasisti on reppana

Viime viikkoina keskustelu terrorismista ja turvapaikanhakijoista on jälleen kiihtynyt. Maahanmuuttovihamielisen airueen kärjessä ovat paistatelleet perussuomalaiset kansanedustajat ja puolueaktiivit. Ensimmäisenä sanaisen arkkunsa avasi koko kansan möläyttelijä Teuvo Hakkarainen, joka vaati islamilaisten turvapaikanhakijoiden maastakarkoituksia.

Hakkaraisen kommentin osaavat nykyään useat ihmiset jo jättää omaan arvoonsa. Kuitenkin mitä vanhemmat edellä sitä nuoret perässä. Münchenin muutaman viikon takaisen terrori-iskun jälkeen Persunuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen päätti ilmoittaa Facebook-päivityksessään, ettei islaminusko sovellu suomalaiseen yhteiskuntaan. Hänen mielestään Suomessa on liikaa islaminuskoisia "asukkeja" ja että islam tulee kitkeä pois yhteiskunnastamme .

Perussuomalaisten nettikirjoittelussa yhdistyvät keskenään populismi, tahallinen väärinymmärrys ja pelko. Pelko jostain uudesta, jostain oudosta ja meille vieraasta. Pelko siitä, että jokainen maahanmuuttajataustainen ihminen on potentiaalinen ISIS-taistelija.

Mustaa voi aina yrittää selittää valkoiseksi, mutta fakta on se, että suurin osa "maahanmuuttokriitikoista" on puhtaita rasisteja ja muukalaisvihamielisiä.

Rasisti on ihminen, joka näkee ongelmia siellä missä muut eivät. Jos ongelmaa ei ole, he keksivät sellaisen. Heille maahanmuutajien tekemät rikokset ovat kulttuurisidonnaisia, mutta oman maan kansalaisen tirvaistessa toista turpaan, on kyse vain kännisen ihmisen päähänpistossa.

Rasisti on ihminen joka sulkee silmänsä tosiasioilta. Kun rasisti näkee maahanmuuttajan, hän näkee ongelmanaiheuttajan, "elintasopakolaisen", ja suuttuu, jos jollain "vääränvärisellä" on varaa älypuhelimeen. Hän ei ymmärrä ihmisten hätää ja pakolaisuuteen johtaneita syitä. Hän ei ymmärrä, että juuri nämä ihmiset pakenevat maassaan vainoa ja terrorismia, sotaa ja kärsimystä.

Rasisti on reppana. Reppana, joka ei kykene asettamaan itseään toisen ihmisen asemaan. Reppana, jolle oman kulttuurin jalustalle nostaminen on ihanne, eikä hän ymmärrä olevansa täysin samanlainen, kuin vihaamansa ISIS-taistelijat, jotka eivät hyväksy vääräuiskoisia ja erilaisuutta.

Rasisti on siellä, missä on kärsiviä ihmisiä. Rasisti elää kriiseistä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Rasisti on ensimmäisenä ratsastamassa kriisien aallonharjalla, pelatakseen omaan pussiinsa ja saadakseen ajatuksilleen huomiota.

Niin kauan kuin on on rasismia, on myös epäoikeudenmukaisuutta. Ja niin kauan kuin rasismi Suomessa kukoistaa, on turhaa unelmoida yhteiskuntarauhasta ja hyvinvoinnista.

Rasismi täytyy kitkeä Suomesta, ennen kuin on liian myöhäistä.